9. joulukuuta 2014

Luukku 9

Tallimestarin apupoika

Ulkona kävi kylmä viima ja vaikka mittarin mukaan oli vain kuusi astetta pakkasta, tuntui se ainakin kuudeltatoista. Vedin takkiani paremmin kiinni ja rämmin lumihangessa Samuelin perässä kohti tallia. Yöllä oli tullut lunta ja piha pitäisi taas aurata auki.
– Missäs se lamppu oli? Samuel kysyi talliin päästyämme.
– Se on toi toimiston lamppu, ohjeistin. Ja jos viittisit tulla auttamaan mua kun oot vaihtanut sen?
– Juu kai mä voin, jos osaan, mies mutisi ja katosi toimistoon.

Oli aika lähteä jakamaan päiväheiniä tarhoihin. Lisäksi minun piti putsata yksityissiiven karsinat, jotka olivat aamulla jääneet kesken. Meri ja Ida olivat tänään taas vapaalla ja jouduin hoitamaan tallinpidon yksin. Näinä päivinä sitä aina ymmärtää, kuinka korvaamaton apu tytöt minulle ovatkaan. Ei tällaista kolmenkymmenen hevosen tallia omin voimin enää pyöritettäisikään. Toisinaan mietin, olinkohan sittenkin haukannut liian suuren palan. Mitä sitten kun Ida valmistuu ja Meri lähtee muihin hommiin?
– Noniin valmis! Samuelin ääni havahdutti minut. – Mitäs mä nyt sitten teen?
– Öööm... Vie vaikka pihattoihin päiväheinät noilla kottikärryillä. Mä alan jakaa muihin tarhoihin.. Kokonainen paali molempiin pihattohin.
– Käskystä! mies nosti kätensä kuvitteelliseen lippaan, kuin armeijassa ja kääntyi kannoillaan.



Huokaisin ja aloin lajitella päiväheiniä ikeakasseihin. Jukolassa hevoset syövät pääosin kuivaheinää, koska pidän sitä parempana vaihtoehtona säilörehulle, sillä se on tasalaatuisempaa hygieenisyytensä ja ravitsemuksellisuutensa suhteen. Ostoheinänä se olisi tosin kallista, mutta meillä heinä tulee onneksi pääsääntöisesti omilta pelloilta ja täydennystä haetaan halvalla naapuritilalta. Pakkasin ensimmäisten kahden tarhan satsin kottikärryihin ja lähdin viemään heiniä ensin kutostarhan oreille. 

Kun kaikki heinät oli jaettu, tartuin talikonvarteen ja aloin siivota yksityissiiven karsinoita. Samppaa ei kirveelläkään saanut lappamaan lantaa, mutta jäi mies sentään pitämään minulle seuraa.
– Otetaan lehmiä, Samuel töksäytti.
– Ai mitä? katsoin häntä silmät pyöreinä.
– No lehmiä, jotain liharotua, vaikka anguksia. Tai lampaita? mies jatkoi huolettomasti katse suunnattuna jonnekin katonrajaan.
– Ja kukahan ne hoitais? Tän kaiken tallitohinan ohella? tuijotin Samuelia edelleen äimistyneenä tämän pähkähullusta ideasta.
– No vaarilla oli silloin lehmiä, lypsykarjaa kylläkin, mutta kyllähän mä penskana niiden kanssa touhusin, mies jatkoi.
– No en nyt oikeen tiedä, ei meillä oo edes varaa rakentaa mitään navettaa ja hirveesti siitä tulis lisähommaa.. No korkeintaan lampaita...
– Jes, sä siis suostut! mies hihkaisi innostunut pilke silmissään.
– No en mä nyt ihan niinkään sanonu! vastasin takaisin puoliksi kauhuissani.
– Älä nyt, mä näytän sulle söpöjä lampaankuvia illalla, niin oot jo ihan messissä. Miskakin saa tekemistä ja kaikki voittaa. Otetaan ihan pari vaan, Samuel vaahtosi ja en voinut olla huvittumatta miehen innosta.


Tyrkkäsin talikon syrjään ja tyhjensin täydet kottikärryt lantalaan. Työnsin kärryt purulaan ja Samuel seurasi minua höpisten edelleen lampaista. Harvoin miestä näki noin puheliaana.
– Ai saamari! olin kääntynyt etsimään lapiota ja kompastunut siihen kaatuen suoraa päätä purukasaan.
– Oho, mitäs sä sinne sukelsit, Samuel virnuili vieressä.
– Äh auta mut ylös, sanoin ja ojensin käteni, johon hän pahaa aavistamatta tarttui, jolloin kiskaisin hänetkin purukasaan.
– "Oho mitäs sä sinne sukelsit", toistin matkien miestä.
– Vai sellasta peliä, Samuel totesi ja alkoi pöyhiä kaksin käsin puruja päälleni.
Aloin kikattaa hullun lailla ja yritin työntää häntä kauemmaksi. Hetken päästä purusade lakkasi ja mies suuteli minua pitkään.
– Moi, mä ehdin sittenk-- jaah, no jatkakaa..., punastunut Meri kääntyi nopeasti purulaan johtavalla käytävällä ja katosi toimistoon.
Katsoin Samuelia ensin kauhuissani, kunnes aloimme molemmat nauraa. Että rakastinkaan toisinaan tuota hölmöä aviomiestäni..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Käyttäydythän asiallisesti kommentoidessasi, kiitos!